19. päivä keskiviikko 12.7. Kautokeino-Muonio, 158km, 55 euroa

Aamu alkoi sateisissa merkeissä, mutta ei se minua vaivannut. Muutaman Norjan rankoissa sääolosuhteissa poljetun päivän jälkeen sade ei haitannut sitten yhtään, kunhan ei tuullut vastaan eikä lämpötila laskenut alle kymmenen asteen. Yritin lähteä ajoissa, sillä matkaa seuraavaan etappiin olisi lähes 160 kilometriä, lisäksi palaaminen Suomen aikavyöhykkeelle ottaisi yhden tunnin kellostani pois. Söin aamiaista keittiössä ja juttelin erään nuoren suomalaispariskunnan kanssa. He olivat reissussa fatbike-pyörillä ja yöpyivät milloin teltassa, milloin mökissä kun satoi kovasti. Kilometrejä oli kertynyt kuulemma jo 2500 ja päivässä he polkivat kuudesta kahdeksaan tuntia - kahdeksan tuntia oli kuulemma ehdoton raja, sillä sen jälkeen keskittyy vain laskemaan kilometrejä siihen milloin pääsee perille. Kerroin olevani samaa mieltä, minulle riittäisi kuusikin tuntia polkemista päivässä, mutta joskus voi mennä ylikin jos haluaa edetä seuraavaan isoon kylään lähelle kauppoja ja leirintäalueita. Olen huomannut, että jos polkee liian pitkän päivämatkan, tietyn rajan jälkeen polkemisesta tulee pakkopullaa ja kilometrien laskemista. Tosin pitkissä päivämatkoissa on positiivista se riemun tunne kun pääsee perille rankan urakan jälkeen seuraavaan kylään.

Lähdin matkaan noin kymmeneltä vesisateessa ja sadevaatteet päällä. Kengät alkoivat kastua muutaman kymmenen kilometrin jälkeen, mutta se ei haitannut, olihan lämmintä yli 16 astetta. Suomen ja Norjan rajalle oli matkaa vain noin 40 kilometriä. Yhden kerran sähläsin ajaessa vesipullon kanssa ja pudotin sen tielle. En heti löytänyt, se oli vierinyt ojaan vastakkaiselle puolelle. Näin on käynyt monesti aiemminkin, milloinkahan opin olemaan varovaisempi.

Vähän ennen rajaa sattui toinenkin koko reissun jatkon kannalta vaarallinen kämmi - sähläsin etuvaihtajan kanssa niin että ketju hirtti kiinni, ja väänsi yhden ketjun lenkin vinoon. Tässä olisi ollut aineksia vakavampaankin jos en olisi pysähtynyt ajoissa - vääntynyt lenkki olisi voinut vetää takavaihtajan pinnojen väliin. Tästä on yleensä seurauksena pinnojen katkeaminen ja vaihtajankorvakkeen vääntyminen, eikä minulla ole varakorvaketta mukana. Pysähdyin korjaamaan ketjun. Irrotin vääntyneen lenkin ja liitin ketjun uudelleen yhteen ketjuliittimellä. Hommaa tehdessäni huomasin, että poljinkampien laakeri ei pyöri kunnolla vaan jumittaa. Alkoi tässä vaiheessa harmittaa entistä enemmän. Epäilin että laakeri on menossa rikki ihan lähiaikoina. Lähdin kuitenkin jatkamaan, ehkä sateessa ajaminen on vain tuonut hiekkaa keskiöön ja se huuhtoutuu kyllä pois kunhan poljen. Kuivalle tielle päästyäni kammet alkoivatkin pyöriä hyvin. Tosin edessä on laakerinvaihto kotiinpäästyäni, ei noin pitäisi päästä käymään. Jokin tiiviste laakerissa on nyt pettänyt.

Ylitin rajan ja jatkoin vielä noin kymmenen kilometriä kohti huoltoasemaa syömään. Huoltoasemayrittäjä käyttää ilmeisen tehokasta tienvarsimainontaa. Kolmen kilometrin matkalla ennen asemaa oli älytön määrä mainoksia aseman ruokalistasta ja myymälän tarjonnasta. Selasin siis koko ruokalistan läpi jo tiellä ajaessani. Päätin valita listalta savuporomunakkaan, ja se olikin varsin täyttävä annos jonka voimalla jaksoin polkea loput sata kilometriä Muonioon asti, yhtä kahvitaukoa ja banaania lukuunottamatta. Asemalla juttelin myös erään saksalaisen retkipyöräilijän kanssa. Vanhempi harmaapartainen mies, joka toi mieleeni jonkun satujen iloisen peikkohahmon. Hän kertoi olleensa reissussa jo 67 päivää, ja oli matkalla Nordkappiin samaa reittiä mistä minä tulin. Kerroin omia kokemuksiani ja havaintojani reitiltä, ja suosittelin muutamaa leirintäaluetta ja kauppaa matkalla. Varoittelin Norjan kovista tuulista ja kylmyydestä. Hän reissasi kuulemma noin 60-70 kilometriä päivässä ja ihmetteli minun pitkiä päivämatkoja. Vastasin vähän pilke silmäkulmassa että "sinä olet jo liian vanha pitkille matkoille, minulle tämä on ihan normaalia". Toivotin turvallista matkaa tälle saksalaiselle peikkosedälle.

Loppumatka olikin melkoisen yksinäistä erämaasiirtymää, jossa ei näkynyt muuta kuin suota, järveä ja metsää. Siellä täällä soilla kasvoi tupasvillaa, ja muutamia hölmöjä poroja jolkotteli tientukkeena. Mäet ja tuuli eivät enää hidastaneet minua kuten Norjassa, taivalsin loppumatkan Muonioon noin 27 kilometrin tuntivauhtia. Kolmisenkymmentä kilometriä ennen Muoniota pidin kahvitauon eräässä matkamuistomyymälässä, sain wiinerin ja kahvin eurolla. Tien toisella puolella näkyi toinenkin myymälä. On ilo nähdä taas tienvarsikahviloita täällä Suomen puolella, Norjassa niitä ei juuri näkynyt - miksiköhän? Sain myös pelätä rengasrikkoja, sillä ajelin tietyömaata jossa oli revitty asfalttia auki monen kilometrin matkalta. Onneksi kumit eivät poksahtaneet, mutta harkitsin monta kertaa maantiepyöräni järkevyyttä retkipyöräilyyn.

Saavuin Muonioon noin puoli kahdeksalta. Minulla ei ollut suunnitelmaa missä yövyn. Tavoitteena oli päästä mökkiin. Katselin tienvarsikylteistä sopivaa majoitusta, ja eteeni tarjoutui kaksi vaihtoehtoa - Harriniva noin viisi kilometriä Muoniosta etelään tai Lomamaja Pekonen aivan Muonion keskustan tuntumassa. Päätin polkea Pekoseen tiedustelemaan, mökki löytyi kolmellakympillä. Saan kuivatella teltan, pestä pyykkiä ja varastoida jääkaappiin ostamani eväät. Lähin kauppa on viidensadan metrin päässä. Pientä luksusta pienellä euromäärällä.